Toiseksiviimeistä päivää viedään

31.1.2019 torstai
Kylläpä käy ihmisellä aika pitkäksi, kun ei enää viitsisi mihinkään lähteä ja kaverilla on seminaaria aamupäivästä iltamyöhään.
Tänään aloitin pakkaamisen ja mietin sitten hetken, että mitäs minä sitten huomenna teen. Lento lähtee lauantaiaamuna 1.20 ja meidän on tarkoitus lähteä tästä asunnolta jo hyvissä ajoin illalla kohti lentokenttää.
Olen tässä yksikseni syönyt jääkaapin sisältöä tyhjemmäksi, valinnanvara pienenee päivä päivältä. 😋
Englanninkielisillä lapsilla tuo oikeinkirjoitus ei ole kaikkein vahvimmillaan. Tässä sisäpihallamme oleva kyltti, jonka naapurin lapset ovat kirjoittaneet. "Childroon playing"

 

18.1.2019 perjantai
Heissanhoppsan, kylläpä aika rientää!
Kaksi viikkoa vielä ja sitten on aika heittää hyvästit Uudelle-Seelannille.

Tämä vuosi on ollut varsinaista mylläkkää tässä asunnossa, sillä saimme vieraita Suomesta 9.päivä - Rasmus, Ronja ja Roni tulivat kylään reiluksi kahdeksi viikoksi.
Toinen asia, mikä on pitänyt mielen "virkeänä" on kirput, joita on pesiytynyt makuuhuoneen karvalankamattoon. Olemme tammikuun aikana myrkyttäneet niitä jo viidesti, mutta eivät nuo pannahiset suostu kuolemaan. Taidan itse taipua ennen niitä!

Joulun ajan olimme 10 päivää lomailemassa ja saimme nukkua yömme rauhassa ilman
kirpunpuremia. Tähän kun palasimme, niin jo heti eka yönä oli lakanaan tullut pieniä veritahroja -ja eikun myrkyt makkariin! Siirryimme tuohon "olkkarin" puolelle, mutta eikös ne pirulaiset syöneet jo siinäkin sängyssä - ja uudet myrkyt koko asuntoon! Kaikki petivaatteet pesuun ja omatkin siinä samalla. Huh, nyt ollaan päästy niistä!
Lapset tulivat ja olivat tässä muutaman yön, läksivät siitä omille reissuilleen - ja taas meitä syötiin.
Se oli toissapäivänä. Eilen laitoimme molempiin huoneisiin kirppupommit ja läksimme reiluksi pariksi tunniksi ulkoilemaan. Tultuamme tuuletettiin ja siivottiin, mentiin nukkumaan ja eikös vaan yksi kirppu hypännyt Sepon syliin! Loikkasi siitä sängyltä takaisin alas karvalankojen sekaan, eikä me saatu sitä hengiltä. Ja taas olkkarin sänkyyn nukkumaan. Ei naurata enää yhtään!

Meillä on erimielisyyttä siitä, kertoako vuokraemännälle näistä meidän kirppujahtipuuhista vai ei. Minusta heidän pitäisi saada tietää. mitä asunnossa on tekeillä ja mitä se pitää sisällään. Seppo ei halua kertoa, koska siitä tulee niin paljon hässäkkää.

Tässä kirppu, jonka nitistin meidän sängystä. Sen jälkeen pussiin on kertynyt muutama lisää niitä, jotka ovat ryömineet matosta kaakelilattialle.

Kaksi seuraavaa yötä olemme Coromandelissa, jossa toivottavasti saadaan nukkua ilman syöpäläisiä. Lapset tulevat sinne myös ja tulemme sitten sunnuntaina takaisin tähän kirppupesään. Saa nähdä, haluavatko lapset yöpyä tässä, vai hommaavatko jonkun oman kämpän tästä läheltä.

Joulukin oli ja meni, samoin syntymäpäivät. Ei tunnu missään, oli niin erilaista. Jouluna satoi vettä kaatamalla ja tuntui siis enemmän huonolta Suomen juhannukselta kuin joululta. Uudenvuoden yönä olin nukkumassa jo ennen kymmentä.

Aucklandin nähtävyydet käytiin läpi yhden päivän aikana heti lasten saavuttua. No, yhden kokonaisen yön saivat nukkua kunnolla ennen sightseeing -reissua.

 Puiston puut ovat täällä varsin suuria. The Sky City Tower oli yksi kohteista. Ja alla tietysti The Winter Garden.

21.12.2018 perjantai
Hyvää joulua kaikille lukijoille!















Sunnuntaina lähdemme retkeilemään, emmekä palaa ennenkuin tammikuun puolella. Sanon tämän siksi, että menemme paikkaan, jossa ei ole Wi-fi -yhteyksiä, enkä siis pääse somettamaan retkeilymme aikana.

Olen opiskellut Office365:n ominaisuuksia ja yleensä tietokoneen sisältöjä ja ihmeellisyyksiä. Paljon olen oppinut näiden päivien aikana. Muun muassa sen, ettei mitään pitäisi tallentaa C-levylle. Mullahan tietysti suurin osa asioista oli juuri -levyllä ja ihan täyteen pakattu. Palkki (, jonka olemassaoloa en juuri ole aiemmin noteerannut) hohti punaisena, koska siellä oli tilaa alle 10 Gt.

Olenkin tämän viikon aikana tehnyt koneelleni kasvojenpuhdistusta, ja nyt  C-levyllä on vapaata tilaa reilut 20 Gt. Olen oikein ylpeä itsestäni!
Tietokoneen sielun elämä alkaa pikkuhiljaa hahmottua minullekin. Paljon on vielä sellaista, jota pitäisi harjoitella ahkerasti, että toiminnot alkaisivat olla rutiinia, eikä koko aikaa tarvitsisi mennä takaisin videoiden pariin, että mitenkäs se nyt pitikään tehdä ja mistähän kyseessä oleva toiminto tähän nyt löytyikään.

Tällä viikolla olemme harrastaneet elokuvissa käyntiä. Alkuviikosta kävimme pienessä elokuvateatterissa katsomassa "In the Zone" elokuvan. Se kertoo chigagolaisesta mustasta, joka selvisi kidnappauksesta hengissäkuin ihmeen kaupalla; sselvittyään järkytyksestä hän päätti pyhittää elämänsä vähempiosaisten nuorten koulutukseen. Hän muutti Uuteen-Seelantiin ja aloittiprojektin maorilasten saamisesta parempiin kouluihin täällä Aucklandissa.

tämän maan tapa on sijoittaa lapset kouluihin koulupiireittäin, joka on johtanut siihen, että rikkaat ja hyväosaiset asuvat kalliilla alueella, jonka koulu on hyvämaineinen ja tuottaa akateemikkoja loppuviimein. Huonommalla asuinalueella asuvilla lapsilla on sitten vähän heikommat edellytykset päästä yliopistoihin jne. Koulupiirin rajalla voi kadun toisen puolen asunnot maksaa satojatuhansia enemmän kuin toisella johtuen koulupiiristä.

Tämä mies tarjosi maorilapsille asunnon talosta, jonka hän oli ostanut maineikkaasta koulupiiristä ja näin ollen nämä asuntolaan asettuvat poikalapset pääsivät automaattisesti tähän hienoon kouluun. -Ja filmin lopussa kerrottiin, miten hyvin he pärjäsivät.
Toiminnan jatkuessa hän laajensi projektia myös tyttötaloon, tytöt pääsivät myös opiskelemaan hyvään kouluun.
Mutta kun hän kokeili samaa ideaa Chigagossa, ei tämä malli toiminutkaan siellä niin hyvin - jakaikesta näk, miten stressaantunut tämä mies oli vuoden kuluttua. Hän onkin nyt tänä vuonna palannut tänne Aucklandiin, jossa homma toimii.
Mielenkiintoinen dokumentti!

Tänään menemme samaan elokuvateatteriin katsomaan toista ei-niin-suosittua elokuvaa...
Elokuvateatteri muistuttaa kovasti Kuopiossa olevaa Kuva-Kukkoa; sielläkin näytetään harvinaisempia elokuvia ja katsojia suurin piirtein yhtä monta sielläkin. Kävijät ovat ulkoiselta olemukseltaan kovin samanoloisia kuin kuopiolaiset Kuva-Kukossa kävijät. Hassua!

Tiistaiaamu 11.12.2018
Teillä siellä Suomessa on vielä eilinen ilta. Jotenkin se vaan on niin hassua ajatella, että aika on näinkin suhteellinen käsite.

Kun istuu koneen ääressä suurimman osan päivää, pitää heti aamulla tehdä aamujumppa. Saa nähdä, onko tällä uudella tavalla mitään vaikutusta vyötärön seutuun; näin ainakin siinä videolla väitetään.

Tänä aamuna kävin myös pienellä valokuvausretkellä ihan tässä lähikadulla.

 Tässä kadun komein puu.

En malttanut olla ottamatta kuvaa kuntopyörästä tai oikeastaan kuntopyörän etuosasta, oli se niin hauskasti aseteltu tuohon kadun varteen. Ensin ajttelin, että siinä oikeasti joku talon asukas kuntoilisi kauniissa maisemissa. Tuohan olisi melkein kuin polkisi oikealla pyörällä, mutta paikallaan.

Tosiasiassa täällä tuodaan roskat kadun varteen, josta roska-auto ne sitten kerää pois tiettynä päivänä viikossa.
Roskista puheen ollen, minulla on nyt taas uusi ongelma: sähköhammasharjani lopetti toimimasta reilun kuuden vuoden palvelun jälkeen, ihan ykskaks yllättäen kesken harjaamisen. Ei siinä mitään, mutta kun täällä ei ole elektroniikkajätteelle omaa keräyspistettä. Kaupat eivät Amanda-emännän tietojen mukaan ota vastaan rikkinäisiä laitteita. Hänen neuvonsa oli, että laita rikki mennyt hammasharja sinne sekajäteroskikseen vaan.
Kamppailen tässä omantuntoni kanssa, tuonko rikkinäisen laitteen takaisin Suomeen ja hävitän sen asianmukaisesti, vai jätänkö sen tänne saastuttamaan luontoa. Tiukka paikka!

 Tämä bougainvilla kukkii kauniisti naapurin aidan reunalla.

Olen ottanut pohatukavasta kymmeniä kuvia, mutta ei sen kuvauksellisuus minun päässäni muutu mihinkään, se on aina yhtä kiehtova kuvauskohde kukkinensa.

Asumme entisessä ateljeessa, jonka nimi on Petit Paradis. Tässä paratiisissä oli viime viikonloppuna operaatio ludejahti. Annas kun kerron!:
Perjantaina laitoin Ronjalle kuvan näppylöistä, joita minulle oli ilmestynyt muutaman päivän ajan jalkoihin ja käsivarsiin, ja Ronja oli sitä mieltä, että ne voisivat olla luteen puremia. Siinäpä sitten koko perjantaipäivän pähkäilin niiden olemassaoloa; olin jo valmis ottamaan seuraavan lennon takaisin Suomeen, mutta maltoin kuitenkin mieleni.
Sepon tultua töistä, kerroin hänelle huoleni ja suunnitelmani, mutta kotiinlähdön sijaan menimmekin tuonne ylös Amandan juttusille.  Sitten alkoi tapahtua! Amanda lähti siltä seisomalta meidän mukaan tänne alas, ja yksissä tuumin me veimme kaikki petivaatteet ja patjansuojukset pyykkiin. Ja patjat ulos.
Amanda oli sitä mieltä, että me olemme tuoneet öttiäiset mukanamme jostain. Kysyi, olenko ostanut vaatteita Second Hand-kaupasta tai jotain. Olimmehan olleet yötä Waihissakin silloin marraskuun alussa. Jospa ne sieltä tuli meidän repuissa? Siinä petivaatteita kiskoessamme kerroin Amandalle, että kun imuroin, niin sängyn alta tuli imurin mukana muun muassa  likaiset naisten pikkuhousut. Siihen loppui syyttelyt meidän syöpäläisistä....

Tuossa olohuoneen puolella on sohva, josta saa tuplavuoteen ja jossa me sitten nukuimme kaksi seuraavaa yötä. Ilma oli paljon raikkaampaa eikä nenänikään mennyt heti tukkoon, niinkuin makuuhuoneessa nukkuessa.

Aamulla Amanda tuli tähän myrkkypurkin ja kunnollisen pölynimurin kanssa, jossa on mattotamppari. Se selässä kannettava, jota olin saanut aiemmin lainata, ei oikeasti ole kauhean tehokas. Tässä makuuhuoneessa on paksu, pitkäkarvainen kokolattiamatto, joka ei ihan pikkuimuroinnilla puhdistu. Ruvettiin hommiin.
Amanda oli sitä mieltä, että sänkyä ei tarvitse siirtää, mutta minä olin nähnyt, mitä sängyn ja seinän välissä on, joten pidin pääni ja sain sängyn siirrettyä pois imurin tieltä.  Sänkyä ei varmaan oltu kertaakaan liikautettu sen jälkeen, kun se siihen oli laitettu, sillä imurin säiliö tuli aivan täyteen pölyä ja kaikenlaista muuta pientä. Ilma huoneessa raikastui kummasti!

Ei me kyllä löydetty mitään luteita tai edes niiden jälkiä, vaikka kuinka tiirailtiin. Sen sijaan todennäköisimmäksi syylliseksi puremiin paljastui lintukirppu. Olimme yhden sellaisen pyydystäneetkin lakanalta muutamaa päivää aiemmin.
Mutta lopputulokseen olen tyytyväinen: sängynalus on imuroitu vuosien pölyistä, sängyn irtonaiset kangasosat on pesty viimeistä riepua myöten ja myrkky vaikuttaa vielä kuusi viikkoa, joten enköhän minä tästä selviä tammikuun loppuun asti.

Joulupukin häväistys

Alkuviikon suurin uutinen täällä oli Nelsonin kaupungin joulukulkue tai -paraati, joka avaa joulun. Paraatissa on aina perinteisesti ollut joulupukki ja muita jouluun kiinteästi kuuluvia elementtejä. Tämän vuoden kulkueen järjestäjä halusi kuitenkin tuoda kulkueeseen vähän monikulttuurisuutta ja oli pestannut joulupukiksi maorimiehen.
Tämä maori joulupukki olikin pukeutunut maoriasuun: ei päähinettä, punainen viitta, shortsit ja perinteinen puinen,valkopäinen käyrä valtikka kädessä. Lapset olivat ihan ymmällään, "Where is Santa?" ja aikuiset tietenkin tohkeissaan, kun heidän lapsiltaan vietiin joulupukin näkemisen ilo. Koko joulumieli oli kerta heitolla kadoksissa. Hirveä some-raivo iski kansaan, muuallakin kuin Nelsonin kaupungissa. Facebuukit ja muut kansan käyttämät viestintämediat tulvivat paheksuvista viesteistä. Joukossa ihan kourallinen henkilöitä, joista tämä oli hyvä idea ja piristävä tapa aloittaa joulun odotus.

Kaupungin päättäjät saivat valtavan valitusryöpyn niskaansa ja paraatin järjestäjä joutui selittelemään monta päivää tekemisiään. Uutistoimittajat keskustelivat aiheesta asiantuntijoiden kanssa ja haastattelivat kansalaisia siitä, saako näin tehdä, ja tietenkin toivat myös oman henkilökohtaisen mielipiteensä julki asiasta.
Lopulta  paraatin järjestäjän piti pyytää julkisesti anteeksi virhearviointiaan monikulttuurisuuden tuomisesta joulupukin reviirille. Ensi vuonna nähdään OIKEA PUKKI paraativaunussa, sen kaupunginjohtaja on asukkailleen luvannut.
Joulupukin ulkoiseen olemukseen ei siis saa koskea. Se on pyhä asia!

5.12.2018
Paikallisten huumorintajusta ja vähän muustakin

aiemmin kerroinkin jo, että TV:n uutisjuontajat keskustelevat keskenään todella vitsilevaan sävyyn. Näin ainakin luulen ymmärtäväni. Kaukana ovat Suomen vakavamieliset ja arvokkaanoloiset uutislähetykset, vain pienenpieni osa lähetystä on varsinaisia uutisia kotimaasta tai ulkomailta.
Urheilun uutisointiin täällä sen sijaan panostetaan - lajit vain tahtovat olla niitä, joita ei Suomessa kovin paljon harrasteta, kuten rugby ja kriketti. Urheilustakin uutistoimittajat keskustelevat ensin niitä näitä ja omia mielipiteitä heitellään ilmaan, joista voi sitten kinata jonkun aikaa ja nälviä toista tai kysellä, mikä on kollegan taitotaso missäkin lajissa.

Vei varsin monta päivää ennekuin tajusin, että jokaisella lajijoukkueella on oma erityinen nimensä.
Allblacks on Uuden-Seelannin rugbyjoukkue; black caps taasen krikettijoukkue; tall blacks on luonnollisesti koripallomaajoukkue ja black sticks maahockeyjoukku, jota täällä kutsutaan pelkästään hockey -nimellä, ja jota ei pysty sekoittamaan jääkiekkoon (icehockey), jota täällä ei kovinkaan paljon pelata ymmärrettävistä syistä. Vielä ei ole tullut vastaan, mikä miesten jalkapallojoukkueen nimi on. Naisten jalkapallojoukkue on black ferns ja tyttöjen muistaakseni young ferns, niillä on pelipaidoissankin tuo saniaisen lehti.

Nuoria kuolee liian paljon liikenteessä, joten täällä on aloitettu kampanja turvallisempien autojen puolesta TV:ssä. "Mainos" menee niin, että autokauppaan tulee nuori kaverin tai jommankumman vanhemman kanssa, myös koko perhe yhdessä tapauksessa. No, automyyjä siinä sitten kertoo tosi yksityiskohtaisesti, mitä tapahtuu kolarin sattuessa. Moottori irtoaa ja lyttää henkilön, kuski menee tunnistamattomaksi muusiksi, takapenkin höpötys loppuu siihen jne jne. Naamat venähtää... Lopputulemana on, että alkuun innokas autonostaja nuori lähtee perheen/kaverin/isän/äidin kanssa "memietitäänvielä" -asenteella pois. Ruutuun tulee teksti:" The safer the car, the safer they are."
Mietin vaan, ettei Suomessa tällainen menisi läpi ollenkaan. Se olisi aivan liian järkyttävää näyttää TV:ssä. Mustaa huumoria.

Käytiin eilen kaupungintalolla (Town Hall) konsertissa. Siellä soitti australialaisbändi nimeltä The Church. Meillä oli iso reppu mukana ja Seppo siinä ovella kyseli lipuntarkastajalta, että minnekkä reppu laitetaan. Mukaan vaan! Ei häntä kiinnostanut, mitä reppu sisältää tai - niinkuin meilläpäin on tapana - tehdä ruumiintarkastus konserttiin sisälle mennessä. Hänelle riitti, että meillä oli liput.

Sitä hieman ihmettelimme, mutta emme kauan, sillä huomasimme, että melkein kaikilla oli oluttuoppi tai viinilasi kädessään saliin tullessa. Meidän edessä istuva 6:n hengen ryhmä kävi lisää juotavaa aika monta kertaa konsertin aikana...

Tykkäsin musiikista, en ollut tätä bändiä ennen kuullutkaan, mitä nyt ennen konserttia YouTubesta kuunneltiin, että olisi vähän tutumpaa.

Hulppeat puitteet, jossa yleensä Aucklandin Filharmonikot soittaa. 

Town Hall 

Pääsylippu

The Church

27.11.2018 tiistai

Tässä youtube-linkki australialaisnaisen selitykseen ääntämisen eroista Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Seppo sen löysi, kun oli aikansa kuunnellut minun "paasausta" ääntämisestä.

ääntämiseroja

Sunnuntaisen museovierailun jälkeen ja jo siellä kävellessä ja katsellessa tulin ajatelleeksi näitä alkuperäiskansoja ja niiden tapoja ja elämää. Tulin siihen tulokseen, että alkuperäiskansat, suomalaiset yhtenä näistä, ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia riippumatta siitä, minkälaisessa ympäristössä ovat aikanaan eläneet. Kokoontumistilat aina viimesen päälle, niinkuin tämäkin maorien kokoontumistalo.

Kaikkia heitä yhdistää halu koristautua, luoda mukavat asumisolosuhteet ja valmistaa mahdollisimman toimivia ja käyttökelpoisia työkaluja jokapäiväisen elämän sujuvoittamiseen -  niistä raaka-aineista, joita kullakin on ollut lähiympäristössä saatavilla. Suomalaiset ja saamelaiset tekivät kaikkea mahdollista puusta ja puunjuurista/-kuoresta, eläinten ja kalojen luista ja nahkoista yms, mitä (Suomen) Pohjolan luonto heille tarjosi, kun taas vaikkapa maorit valmistivat työkalunsa ja korunsa puusta ja kasvikuiduista, eläinten ja kalojen luista ja hampaista, simpukan kuorista ja niin edelleen.

Ihmiset ovat aina halunneet koristautua. Maorit tekivät koruja kauniista ja värikkäistä simpukankuorista, saamelaiset ja suomalaiset vaikkapa poronluista ja karhunhampaista. Taidolla tehtyjä, pienenpieniä yksityskohtia ja koristeluja ommellen ja sitoen tai kutoen. Jopa kauneusajatuskin on varsin samanlainen, jos ei nyt ihan niitä hurjimpia niskanvenyttäjiä ja lävistyksiä oteta lukuun.

Työkalut, metsästysvälineet ja keittiötarvikkeetkin varsin samanlaisia kaikilla. Ihmeellistä! Ja niin mielenkiintoista, että pitäiskö vielä ennen eläkkeelle jäämistä vaihtaa alaa antropologiaan ja kulttuurintutkimukseen.